|
Suunnitelma toimi, nuoret eivät
Tein propagandaa nuorten
uusista harrastusmahdollisuuksista puolen vuoden ajan. Puhuin
työvoimatoimistossa kolme kertaa nuorille työttömille.
He istuivat lätsät silmillä, puolittain
pöydän alla, eivätkä reagoineet
mitenkään. Puhuin kolmesti Kemijärven lukiolaisille ja
kahdesti nuorisoneuvostolle, nuorten valistuneimmalle valiojoukolle,
kuten heidän itsetietoinen olemuksensa viestitti. Saarnasin
opettajille, sosiaalitoimiston ja nuorisotoimen väelle,
soittelin, levitin sanaa, otin jopa yhteyttä suoraan vanhempiin,
pysäytin nuoria torilla ja kaduilla. Epätoivossa lupasin
heille Brysselin matkaa mutta kaikki valui hiekkaan.
Muuan nuori kysyi innostuneen
promootioni jälkeen, että paljonko maksan jos hän
opiskelee televisiotyötä. Kysyin, mitä hän osaa,
sillä maksan vain ammattilaisille. Ei hän tietysti
mitään osannut, halusi vain pitää kiinni
saavutetuista eduista. Kysyin, että mitä 20-vuotias mies on
saavuttanut. Muutenkin kemijärveläiset nuoret kysyivät
aina, mitä he hyötyvät. Muuan työtön nuori
opiskeli kaksi päivää ohjelmatyötä. Tarjosin
hänelle yhteistyötä matkailuyrittäjän
kanssa, mutta hän kysyi vain palkkaa. Ahkera ja viisas nuori
olisi malttanut mielensä ja rakentanut yhteistyöstä
itselleen työpaikan.
Työvoimatoimiston ja
kotiseutumuseon väki varoitteli vaivihkaa, ettei kannata liikoja
luottaa kemijärveläisten innostukseen tai lupauksiin.
Kylällä puhutaan yleisesti, että vaikka Luciano
Pavarotti pitäisi ilmaiskonsertin Kemijärvellä,
väki lähteen marjaan tai pilkille, ja toteaa happamesti,
että mitä hyötyä siitä Italian kiljukurkun
konsertista on. Eräs kansalaisopiston opettajakin valitteli
tavan takaa, että kemijärveläiset eivät tule
kursseille vaikka pyhästi lupaavat.
Syrjäkyläläiset ja Itä-Lapin muitten kuntien
asukkaat käyttäytyvät hänen mukaansa aivan päinvastoin.
Olin laskenut aluksi kaiken
toiminnan lukiolaisten varaan, koska suunnittelin etelän ja jopa
Brysselin matkaa. Reissut edellyttivät hyvää
yhteiskunnallista näkemystä ja kykyä oppia uutta.
Lukiolaisiahan pidetään aktiivisina, lahjakkaina ja
osallistuvana väkenä. Medialanssi tarjosi ammattimaista
mediaa ja vuosikymmenien journalistista kokemusta heidän
käyttöönsä sekä suoraa kanavaa tasavallan
vaikutusvaltaisimpaan mediaan, televisioon. Tuskin kukaan
aikuinenkaan kieltäytyy moisesta tarjouksesta, saati
tiedonhaluinen nuori.
Mutta Kemijärven
lukiolaisia ja nuorisoneuvoston jäseniä ainutlaatuinen
tilaisuus ei kiinnostanut vähääkään. He
eivät viitsineet edes vastata mediaopettajan soittoihin ja
sähköpostiviesteihin, vaikka olivat luvanneet etsiä
yhteisen tapaamisajan, joka sopi kaikille. Kymmenkunta ilmoittautui
mutta vain kaksi perehtyi televisiokameran ja editointilaitteiden
toimintaan. Hekin olivat harrastaneet mediaa jo vuosia, ja nyt
heitä kiinnosti kokeilla uutta, ammattimaista televisiokalustoa.
Täydellinen
epäonnistuminen Kemijärven lukiossa lamautti, turhautti ja
raivostutti. Mutta asia ei jättänyt rauhaan, sillä
lukiolaiset eivät kuulu mihinkään alisuorittajien tai
syrjäytyneiden ryhmään. Mikä meni pieleen? Odotin
nuorten tarttuvan kiihkeästi himottuihin medialaitteisiin ja
muuttavan koko maailman. Niin minun sukupolveni olisi tehnyt
1970-luvulla, mikäli tilaisuutta olisi tarjottu. Ja maailma
olisi tuntenut meidät. Tuli mieleen Stephen Kingin toteamus:
"Meillä oli mahdollisuus muuttaa koko maailma mutta
tyydyimme merkkifarkkuihin". Tunsin, että olin
Kemijärvellä kylvänyt lohikäärmeitä
mutta elonkorjuu antoi vain kirppuja.
Näimme oppimisen riemun
ja raivon
Siitä huolimatta video-
ja valokuvauskurssit käynnistyivät marraskuussa 2005 ja ne
menestyivät loistavasti. Kemijärven ammattiopistosta
ilmoittautui 50 opiskelijaa ja keväällä useita muita
ryhmiä. Juhani Maukonen ylisti parturi- ja kampaamolinjan
oppilaita ja opettajia, että he oivaltavat median
mahdollisuudet. Mediaa kannattaa opiskella, vaikkei aio isona
toimittajaksi, kuvaajaksi tai elokuvantekijäksi. Opiskelijat
kuvasivat digikameralla harjoitustöitään ja
tekivät niistä esittelykansioita. He aikoivat myöhemmin
käyttää mediaa markkinointiin ja hiusmallien havainnollistamiseen.
Tammikuussa vein videokamerat
Pelkosenniemen yläasteelle ja siellä kaksi ryhmää,
yhteensä yhdeksän tyttöä, alkoi tutustua
lyhytelokuvaan. Tytöt kuvasivat joka viikko useita tunteja
kuvanauhaa, nauroivat, huusivat, hyppivät ja mellastivat kuin
villit. En muista kymmeniin vuosiin nähneeni sellaista
elämisen ja oppimisen riemua. Kirjailija Pirjo Maunu halusi
tutustua tähän poikkeukselliseen ryhmään ja
opetti palkatta heille elokuvan dramaturgiaa ja
käsikirjoittamista. Viisi pelkosenniemen oppilasta osallistui
kesäkuussa Sodankylän elokuvafestivaalien medialeiriin.
Helmikuussa Sallan lukion
mediaopettaja Leena Hautajärvi kutsui minut
esittelemään ammattimaista televisiotyötä
mediadiplomiryhmälle, johon kuului 15 opiskelijaa. He
suhtautuivat mediaan yhtä intohimoisesti kuin
pelkosenniemeläiset. Sallalaiset tekivät lyhytelokuvia ja
loppukeväästä päivystin Sallassa kaksi viikkoa
tauotta. Toukokuussa projektipäällikkö Kaj Kostiander
kysyi, ketä suosittelen Färsaarten kansainväliseen
elokuvakouluun. Kehuin vuolaasti Pelkosenniemen ja Sallan oppilaita
mutta ikäraja rajoitti. Vain viisi sallalaista pääsi
lentämään unelmakohteeseen ja tietääkseni he
eivät ole vieläkään laskeutuneen maan pinnalle.
Pelkosenniemen kirjaston
johtaja Tiina Heinänen on haaveillut pelastavansa useita
vuosikymmeniä vanhan kasettiaineiston, joka tuhoutuu
vähitellen, vaikka arkistoa säilytetään
kotiseutuaarteena. Pelkosenniemeläinen kansanperinteen
suurkerääjä ja kotiseutumies Ilmo Vuollu haastatteli
vanhoja ihmisiä 1960- ja 1970-luvuilla. Jotkut haastateltavat
kertoivat kokemuksistaan Muurmannin legioonassa ja ratatyömaalla
Kuolassa 1800-luvun lopulla. Kokeilimme tallentaa kasetteja
tietokoneen kovalevylle ja suodattaa kohinat ja napsaukset pois
editointiohjelmalla. Medialanssin kalusto ei soveltunut
tähän työhön, joka tukee
paikallisidentiteettiä ja kotipaikan historian tuntemusta. Mutta
kipinä jäi elämään ja työ jatkuu.
Paikallisidentiteettiäkin
rakensimme
Historian maisteri Antti
Karila otti myös yhteyttä keväällä ja
ehdotti Medialanssille yhteistyötä Sallan museohankkeen
kanssa. He etsivät vanhoja valokuvia, kopioivat ja luetteloivat
niitä ja haastattelevat sallalaisia. Heiltä puuttuivat
dokumentointilaitteet ja kenttähaastattelumenetelmät.
Tarjosimme apuamme ja Karila lupasi vastavuoroisesti havainnoida,
kuinka perinnetyö vaikuttaa tutkijan persoonaan ja asenteisiin.
Olen itse haastatellut yli 20
vuotta lappilaisia kansanihmisiä, kirjoittanut artikkeleita ja
kirjoja vanhasta Lapista ja opettanut pohjoista kulttuurihistoriaa.
Syntyperäisenä lappilaisena suhtauduin kotimaakuntaani alun
perin myönteisesti mutta mediatyö on kasvattanut minusta
intohimoisen kotiseutuihmisen. Mediatyöllä voi vahvistaa
omaa paikallisidentiteettiä. Karila kertoi huomanneensa saman,
kun hän teki tutkielmaa Itä-lapin sotahistoriasta ja
keräsi aineistoa Sallassa kotiseutumuseota varten. Ennen hän
sanoi suhtautuneensa kotiseutuunsa ehkä skeptisemmin ja
ikään kuin kotimaakunnan asioiden hoito ei kuuluisi hänelle.
Sallan ja Pelkosenniemen
perinteen tallennus ja nauhojen restaurointityö liittyivät
Picybun tavoitteisiin, koska hanke käyttää mediaa
identiteettityön välikappaleena. Mediatyö ei ole
itseisarvo vaan väline, jolla vahvistetaan nuorten
kotipaikkakuvaa. Historian tallentaminen tietysti on vasta
ensimmäinen askel pitkällä tiellä. Työtä
pitää tehdä vuosia ennen kuin tulokset alkavat
näkyä. Mutta historiallinen askel pitää ottaa,
muuten yhteiskunnalliset kriisit ja vastoinkäymiset heiluttavat
meitä, miten tahtovat. Vanhat ihmiset sanovat, että
historiaton ihminen hoipertelee elämässä kuin
muistinsa menettänyt humalainen. Hän ei tiedä kuka
hän on, mistä tulee ja minne on menossa.
Pelkosenniemellä ja
Sallassa mediatyö kohdistuivat paikallishistoriaan ja ihmisen
luomaan maailmaan. Identiteettiin kuuluu muitakin tärkeitä
asioita, muun muassa luontosuhde eli miten ihminen suhtautuu Lapin
luonnonympäristöön, maisemaan, maaperään,
kasveihin ja eläimiin. Tohmolainen opettaja Pirkko Koskenranta
osoitti, että mediatyöllä voi vahvistaa myös
lasten luontosuhdetta.
Ennen vanhaan lasten piti
kerätä kasveja, kuivattaa ja liimata valkoiselle
kartongille. Oppiainetta kutsuttiin ympäristöopiksi ja
askarteluksi. Pirkko Koskenranta halusi, että lapset
keräävät kasveja nykyaikaisella tavalla,
valokuvaamalla. Sen jälkeen hän pyysi, että
Medialanssi auttaa heitä satukuunnelman dokumentoinnissa, joka
kertoo kahden koiran seikkailuista kukkaniityllä. Tallensin 20
satua ja pienoisnäytelmän videolle ja editoin siitä
tunnin cd-rompun. Tämä nykyaikainen opetussuunnitelma
tavoitti saman, minkä vanhakin. Lapset oppivat tarkastelemaan
ympäröivää luontoa osana elämismaailmaansa
ja olivat työstään hyvin ylpeitä.
Vapaaehtoinen työ ei innosta
Mediatyö onnistuu ja
tulokset ovat erinomaisia, jos opettaja viitsii nähdä
vaivaa ja tekee tosissaan työtä uuden menetelmän
hyväksi. Sallalaiset, pelkosenniemeläiset, Kemijärven
tohmolaiset ja ammattikoululaiset onnistuivat hienosti
mediatyössään, vaikka hankkeen varaama aika
osoittautui liian lyhyeksi. Oppilailta vaaditaan sopivia
persoonallisia ominaisuuksia, motivaatiota, oppimisen iloa ja riemua,
uteliaisuutta, uutteruutta ja kykyä sietää
vastoinkäymisiä. Ilman niitä innokkainkaan opettaja ei
saa vastakaikua, ja medialaitteet jäävät kaappiin pölyttymään.
Vastoinkäyminen
askarruttaa ihmistä eri tavalla kuin onnistuminen. Siksi halusin
ymmärtää paremmin kemijärveläisyyttä ja
aloin hankkeen loppuvaiheessa kerätä materiaalia lapsi- ja
nuorisotyöntekijöiden kokemuksista. Olivatko he
törmänneet samaan ilmiöön kuin Medialanssi?
Tähän peruskysymykseen en itse osaa vastata eikä
kukaan muukaan. Ilmeisesti kokeneimmat nuorisotyöntekijät
ovat ymmällä nykyajan kanssa. Silti pidän heidän
valistuneita arvauksiaan tärkeinä, koska ne edustavat alan
parasta asiantuntemusta. Ja vaikka jälkikäteen
osoittautuisi, että me kaikki olimme
väärässä, silti teemme tämän hetken
päätökset sen tiedon perusteella.
Työvoimaneuvoja Raija
Koivisto epäili Medialanssin suunnitelmia jo alussa, koska ne
vaikuttivat liian optimistisilta. "Olemme yrittäneet
ohjaavia koulutuksia ja erilaisia starttipajoja. Niihin on nihkeä
saada nuoria ja vain raha liikuttaa heitä. Medialanssin
koulutus perustui vapaaehtoisuuteen, siksi emme uskoneet sen
onnistuvan. Nuoren pitää kiinnostua poikkeuksellisen paljon
mediasta ennen kuin lähtee mukaan. Meidän nuoristamme vain
paria kolmea aihe kiinnosti, ja siksi emme uskoneet sinun saavan niin
suurta ryhmää kokoon kuin toivoit."
"1990-luvun
puolivälissä kutsuimme Etelä-Suomessa noin sata nuorta
vapaaehtoisesti yhteen tilaisuuteen ja vain yksi tuli paikalle. Sen
jälkeen siirryimme pakkoinfoihin. Jos työvoimatoimisto tai
hanke kutsuu nuoria vapaaehtoisesti toimintaan, kynnys pysyy
korkeana. Ihmiset eivät halua sitoutua. Kerroin mediakursseista
asiakkailleni ja soitimme sinulle. He innostuivat mutta eivät
tulleet studiolle, vaikka aikaisemmin vakuuttivat olevansa
kiinnostunut juuri mediasta. Ehkä esitit hankkeen pelottavasti
tai he kokivat homman itselleen vaikeaksi tai motivaatio ei
riittänyt", ammatinvalintapsykologi Leena Ijäs sanoo
ja myöntää, että monet lupaavat osallistua tavan
vuoksi, jos siitä ei seuraa mitään rangaistuksia,
päivärahan menetyksiä tai sanktioita.
Raija Koiviston mukaan
vierasperäiset sanat saattavat pelottaa joitakin. Toiset nuoret
taas kiinnostuvat kuulleessaan sanat tuotantotiimi, media ja
editointiyksikkö. "Media kiinnostaa nuoria, koska se
kuulostaa hienolta. Moni kertoo haluavansa opiskella audiovisuaalista
mediakulttuuria. Vanhemmat ja kaverit sanovat, että onpa se
välkky ja taiteellinen tyyppi. Se ei haluakaan
jäädä pelkäksi metsuriksi. Mutta puhe paljastuu
hölinäksi, kun pitää alkaa tehdä
töitä. Monet eivät halua tulla edes ulos
kämpistään. Ehkä paljastuu, etteivät he
osaakaan niin paljon kuin kuvittelevat."
|
