|
Kaupunginjohtaja Timo
Korva sanoi radiohaastattelussa kesällä 2005, että
Kemijärven imago paranee, kun ajaa kaupungista poispäin.
Huonoimmillaan maine on kaupunkilaisten itsensä keskuudessa.
Historiankirjat puhuvat
kemijärveläisestä leuhkuudesta mutta jossain vaiheessa
kotiseutuylpeys on ilmeisesti vaihtunut kotiseutuhäpeäksi.
Monet kemijärveläiset eivät juuri puhu kotipaikastaan
hyvää vaan kehottavat ihmisiä pyyhkimään
kaupungin pölyt kiireesti jaloistaan. Kielteinen suhtautuminen
omiin juuriinsa heikentää yksilön omanarvontuntoa ja
altistaa hänet vastoinkäymisille.
Medialanssi halusi projektin
aikana selvittää, voiko nuorten kotiseutuidentiteettiin
vaikuttaa myönteisesti. Tiedetään, että
paikallisidentiteetti ja rakkaus kotiseutuun voimistuvat, kun ihminen
hankkii tietoa omasta kulttuurista ja historiasta. Kansa sanoo,
että joka härillä kyntää, se
häristä puhuu. Työskentely härkien kanssa saa
edusmiehen tuntemaan asian omakseen ja työskentelemään
härkien puolueen hyväksi paljon enemmän, kuin palkka
edellyttäisi.
Sanalasku sanoo myös,
että kannettu vesi ei kaivossa pysy. Paikallisidentiteetti ei
vahvistu käskyillä tai neuvoilla. Nuorta ei voi pakottaa
arvostamaan kotiseutuaan ja olemaan siitä ylpeä, mikäli
hän ei näe asiaa sen arvoiseksi. Silti häpeä ja
halveksunta eivät välttämättä kerro
elämän huonoudesta syrjäseudulla vaan
tietämättömyydestä ja
vääristyneistä asenteista. Kun juuret menneeseen ovat
katkenneet, mistä olla ylpeä. Vanhempien hapan asenne
tuskin lisää nuorten kotiseudun kunnioitusta.
Sallan museohanke
Kemijärveläinen Antti
Karila työskenteli kymmenen kuukautta kulttuurimatkailun
kehittämishankkeessa Sallassa vuonna 2006. Hän keräsi
materiaalia kotiseutumuseota varten. Medialanssi järjesti
hänelle nauhurin, tv-kameran ja dokumentointivälineet.
Vastapalveluna Karila kirjoitti tutkijan päiväkirjaa ja
pohti, kuinka perinteen keruu vaikuttaa hänen Salla-kuvaansa ja
yleensäkin itälappilaiseen paikallisidentiteettiin.
Yhteistyö sallalaisen
projektin kanssa soveltui Picybun tavoitteisiin. Salla,
Kemijärvi, Pelkosenniemi ja Savukoski muodostavat yhtenäisen
itälappilaisen kulttuurialueen, joka kärsii samoista
modernin yhteiskunnan talousongelmista ja identiteettivajeesta,
jonkinlaisesta kotiseutuhäpeästä. Karila tunsi
entuudestaan huonosti Kemijärven ja Sallan kulttuurihistoriaa,
vaikka on suorittanut historiasta loppututkinnon.
Karila kertoo edustavansa
tässä asiassa tämän ajan lappilaista nuorta.
Käsitykset ja tiedot alueesta perustuvat median antamaan kuvaan,
mikä ei pintaa raapaise. Moni saa tiedotusvälineistä
kielteisen kuvan Itä-Lapin valtionelättien ainaisesta
alamäestä ja päättäjien ruikuttamisesta.
Vain vanhat puhuvat menneistä ajoista mutta nykyaika ei
heitä kuuntele, koska ”kaiken pitää olla uutta
huutoa.” Perinteen keruu muutti kuitenkin Karilan
käsityksiä Sallasta ja sallalaisista.
”Haastattelin vanhoja
ihmisiä. Kyselin sota-, evakko- ja jälleenrakennusajasta.
He arvostivat nuoren miehen uteliaisuutta ja aitoa kiinnostusta,
vaikka suhtautuivatkin vanhastaan kemijärveläisiin
varauksellisesti. Rupatteluhetket venyivät pidemmäksi kuin
olimme sopineet ja istunto piristi heitä. Sallalaiset kertoivat
hyvin mielellään elämästään, koska
historia koetaan tärkeäksi. Moni tallentaa
kotiseutuperinnettä vapaaehtoisesti ja kirjoittaa
kyläkirjoja”, Karila sanoo.
Perinteen
kerääjä kokee myös yllätyksiä,
sillä historiallinen totuus ei aina virvoita mieltä vaan
saattaa jopa haavoittaa. Suomi joutui viime sotien jälkeen
luovuttamaan Neuvostoliitolle laajoja maa-alueita, josta sallalaiset
tuntevat katkeruutta. Ahdistus tuntuu siirtyneen nuoremmille
polville, vaikka he eivät ole kokeneet sotaa ja evakkoa
henkilökohtaisesti. Joittenkin mielestä menneisyyden
vatvominen pitäisi lopettaa.
Karilan mukaan ihmisten
kannattaa kuitenkin tuntea myös ikävää historiaa,
ei vain juhlapäiviä ja paraatimarsseja. Kipeää
kokemusta ei pääse pakoon vaikenemalla tai ummistamalla
silmänsä. Tosiasiat pitää uskaltaa kohdata.
Keskustelu menneestä piristää, sillä moni vanha
ihminen elää yksin ja kaipaa seuraa. Keskustelu myös
puhdistaa ilmaa, se on jonkinlaista tarinaterapiaa kertojalle mutta
myös kuulijalle.
Menneisyys askarrutti
Antti Karila tutki
yliopistollisessa tutkielmassaan Itä-Lapin partisaanisotaa.
Hänen isoisänsä taisteli Erillisosasto Saun joukoissa
mutta ei kertonut pojalleen eikä pojanpojalleen mitään
sotakokemuksistaan. Antti haastatteli ukin sotakavereita ja huomasi,
etteivät hekään mielellään muistelleet
menneitä. Sen hän lapsuudestaan kuitenkin muisti, että
”ukki meni pilaan sodassa”.
Isoisä työskenteli
lääkintämiehenä ja joutui näkemään
kauheita asioita. Hän ei ilmeisesti kyennyt
käsittelemään traumaattisia kokemuksiaan, eikä
toipunut sodasta koskaan. Ukki kätki sotilaspassin
lääkekaappiin, pois silmistä, ja hukkasi avaimen. Kun
hänet ylennettiin 1960-luvulla kersantiksi, siitäkin
hän vaikeni ja sukulaiset saivat tietää asiasta vasta
neljä vuosikymmentä myöhemmin.
”Leikin lapsena
muovipyssyillä ja tinasotilailla Pelkosenniemen mummolassa mutta
ukki suhtautui siihen hyvin kielteisesti. Hän tuiski, että
pitääkö sitä sotaakin leikkiä. Keräsin
häpeissäni sotilaat television päältä ja
lopetin sodan”, Antti Karila muistelee. Silloin hän ei
ymmärtänyt ukin vihanpurkausta. Pro gradun tekeminen avasi
menneen sukupolven traumaa ja nuori mies oppi tuntemaan kotiseutunsa lähihistoriaa.
Antti Karila alkoi lukea
sotapäiväkirjoja ja muita sotilasasiakirjoja, joita
osastosta on jäänyt jäljelle vajaa kolmekymmentä
kansiota. Hän haastatteli veteraaneja, jotka antoivat
toisenlaista tietoa sodan arjesta, vapaa-ajasta ja ihmisten
luonteenpiirteistä.
”Sama historiallinen
tapahtuma ja kokemus tallentuvat eri tavalla ihmisen muistiin ja
siitä kerrotaan eri tavalla. Jotkut vastasivat
täsmällisesti ja lyhyesti, jotkut kyräilivät ja
heistä sai nyhtää tietoa pala palalta. Jotkut
suolsivat loputonta kertomusta, eivätkä vastanneet aina
edes kysymyksiini”, Karila muistelee. Ilmeisesti vuosikymmenien
vaikeneminen aukaisi padot, kun joku halusi todella kuunnella.
Antti huomasi, että
haastattelijankin persoona vaikuttaa kertomukseen. Hänen piti
opetella kuuntelemaan tarinoita, koska itse suuntautui historiaan
tiedollisesti eli tosiasioita korostaen. Monisanainen ja polveileva
kertomus ei vastannut odotuksia sotajutusta. Nykyajan
historiantutkimuskaan ei ole arvostanut tarinallisuutta mutta
tutkielman teko muutti nuorta tutkijaa. Tarina merkitsee ihmiselle
paljon. Se herättää menneen ajan eloon, jolloin
esi-isien kokemuksiin voi eläytyä.
Työ muuttaa tekijäänsä
”Sotatieteelliset
tutkimukset esittelevät karttoja, ilmansuuntia, joukkojen
vahvuuksia ja sotaherroja. Sotahistoriallinen kirjallisuus ihannoi
sotaa ja sotasankaruutta mutta ohittaa sodan kärsimykset. Kun
Neuvostoliitto eli voimissaan, suomalaisia ei juuri arvostettu.
Veteraanit tunsivat sodan arjen mutta heitä ei kuunneltu.
Sankarimyytin he ohittavat hymähtäen. He tekivät,
mitä heiltä odotettiin.”
Karilan
haastatteluaineistossa veteraanit halusivat kertoa sodasta
toisenlaisia asioita ja aivan uudesta näkökulmasta. Kaikki
ei mennytkään niin kuin olisi pitänyt. ”Kerran
muuan venäläinen partisaaniporukka levähti
Vuotostunturissa Savukoskella, ja jotkut lähtivät poimimaan
hilloja. Suomalaiset yllättivät heidät
jängällä ja saivat ammutuksi neljä. Viides
lamaantui täysin eikä puolustautunut. Silti suomalaiset
ampuivat hänet sääntöjen vastaisesti”,
Karila kertoo.
”Huomaan, että
työ muutti minua”, Antti Karila sanoo. ”Kun
kesällä 2006 menin Savukoskelle pitämään
esitelmää veteraanien perinnepäiville, tunsin ottavani
tärkeää askelta. Sukupolvet keskustelevat
keskenään ja perinne jatkuu, vaikka perinnepäiville
osallistui enää kuusi veteraania. Aikanaan heitä oli
yli 600 parikymppistä nuorta.”
Haastattelija jakaa vanhemman
ihmisen elämänkokemuksen ja alkaa elää aikaa,
josta tietää vain kertomusten kautta. Haastateltava
muistelee elämäänsä, liikuttuu, kokee surua, iloa
ja joskus vihaakin. Kukaan ei voi kuunnella sellaista tarinaa
viileästi, etäältä ja
välinpitämättömästi vaan huomaamatta alkaa
itsekin tuntea samoja tuntemuksia. Kokemukset tarttuvat.
Nuori haastattelija kypsyy ja
alkaa pohti asenteitaan. Hän ei palaa tilaisuudesta samana
ihmisenä jollaisena tuli. Yhden tai parin keskustelun
jälkeen muutosta ei huomaa mutta kokemus osoittaa, että
tutkija saa työstään muutakin kuin tietoa. Hän
eläytyy menneeseen kuin menisi elokuviin ja näkee
kertomuksen kuvana, maisemana, turistimatkana menneeseen maailmaan.
Historiallinen kokemus on
usein niin voimakas, että tenttiinkin mennessään Antti
ei muistele lukemaansa vaan tekee matkan savupirttien Suomeen,
haistelee kaskisavuja ja katselee aamuhämyä rakovalkean
viimeisillä hiilloksilla. Hän yksinkertaisesti tutkii
kokemustaan. Tässä vaiheessa mennyt aika on alkanut
elää meissä, muuttunut osaksi persoonaa ja
paikallisidentiteettiämme. |
