Palaa

Lapin luonto ja kulttuurihistoria eivät avaudu utamille

Motto: Lapin luonto kätkee hienostuneet ihmismielen temppelit

Lappilaiset tukevat kernaasti kulttuuritapahtumien tuomista mahtaviin tunturikehyksiin tyyliin Luosto-sinfonia ja Welho-ooppera. Korkeakulttuuri arktisissa kehyksissä parantaa monen mielestä Lapin "kulttuurittomuutta" ja luo mahdollisuuden kulttuurimatkailulle. Tämä näkemys ontuu ja kertoo siirtomaa-ajan alemmuudentunnosta ja tietämättömyydestä. Pohjoinen näkökulma kulttuurimatkailusta edellyttää syvällisempää käsitystä lappilaisesta luonnosta, joka suorastaan kuhisee kulttuuria.

Suomalaiset vierailevat Egyptin pyramideilla, Venetsian kanavilla, Rooman katakombeissa, Kreikan Olympoksella ja vaikuttuvat suuresti näkemästään. Mutta Lappiin tullessaan he uskovat, että täällä voi oleskella vain kirveen koskemattomassa luonnossa ja erämaassa, koska täällä ei ole mitään kulttuuria eikä historiaa. Arkipäivän havainnot näyttävät tukevan käsitystä.

Rovaniemi ei kulttuurikaupunkina kilpaile Firenzen, Rooman eikä edes Oulun kanssa. Keski-Euroopan ja Etelä-Suomen etumatkaa Lappi ei kuro umpeen, vaikka toisi La Scalan oopperatalon tunturiin. Tällainen ajattelu näkee kulttuuria siellä, missä toteutetaan korkea- eli kaupunkikulttuurin ihanteita, oopperaa, teatteria, taidenäyttelyitä, konsertteja. Se unohtaa, että kaikki inhimillinen toiminta on viime kädessä kulttuuria. Sana kulttuuri tarkoitti alun perin maanviljelyä.

Historiaton kansa, mykät muinaismuistot

Millaista kulttuuria Lapissa sitten on? Matkailijaa yleensä kiinnostaa kulttuurin ilmenemismuodot nykyisyydessä tai jäljet menneisyydessä. Pinnallisesti katsoessa lappilainen kulttuuri ei nykyaikana juuri poikkea suomalaisesta valtakulttuurista. Media on tasoittanut tehokkaasti alueiden kulttuurisia eroja. Pelkosenniemellä soi kylän suuren pojan, Andy McCoyn rokki siinä kuin etelässäkin.

Entä menneen kulttuurin jäänteet? Pitää oikein pysähtyä miettimään. Tulos jää laihaksi pitkänkin, sivistyneen ja asiantuntevan pohdinnan jälkeen. Ukonkivi Inarissa kertoo muinaisesta saamelaisesta luonnonjumalasta ja uhripaikasta ja Pielpajärven kirkko kristillisen ajan pyhistä paikoista. Jokunen seita siellä täällä, tietää valistunut opas, ja jokunen apajamerkki ja pilkka petäjän kyljessä, ja nekin melkein maatuneet.

Pakko tunnustaa, että Lapista puuttuvat kiinteät muinaismuistot ja muutamat arkeologiset jäänteet pysyvät mykkinä, mikä on tyypillistä muinaismuistoille. Sitä paitsi lappilaiset itsekään eivät tunne kulttuurinsa muistomerkkejä, jos niitä sattuu olemaan. Sota katkaisi ihmisten juuret menneeseen ja he menettivät historiansa. Jälleenrakennuksen aikana kaikki vanha tuhottiin ainoastaan sen vuoksi, että se oli vanhaa. Kaikkihan piti olla uutta huutoa.

Modernin murroksen takia nykyajan lappilainen halveksuu oman kulttuurinsa jäänteitä. Hän tähyää anelevasti etelään ja uskoo siellä kaiken olevan paremmin. Vanhemmat kasvattavat lapsensa hyvän perheen tavoin mutta kuiskaavat korvaan: "Lähtekää hyvän sään aikana pois täältä Lapista, ettette pilaa tulevaisuuttanne." Tällainen siirtomaa-ajan piilo-opetussuunnitelma tuhoaa kotiseutuhengen ja nuoren haaveet palata joskus synnyinseudulleen.

Kulttuurinsa menettänyt kansa sulautuu valtavirtaan ja alkaa ajatella kuuluneensa siihen aina. "Ei täällä ole ollut koskaan mitään omaa kulttuuria", aloitti eräs kemijärveläinen hankevastaava muuan vuosi sitten kulttuurimatkailuprojektin. Hän puhui tietysti omista käsityksistään. Tietämättömyys ei silti todista mitään. Lapin maakuntakirjaston Lappi-kokoelmassa on hyllykilometreittäin aineistoa Lapin kulttuurishistoriasta. Se kertoo pikemmin kulttuurin rikkaudesta kuin köyhyydestä.

Yksi asia kuitenkin hämää nykyajan ihmistä. Lappilainen kulttuuri on ison nokan varjossa kuten vanha kansa sanoo. Lappilainen kulttuuri on liian lähellä nähdäksemme sen. Ja lisäksi se on pääosin henkistä kulttuuria, jota ei voi käsin kosketella. Se ei näy missään ellei sitä kirjoita tai lausu ääneen tai peräti osoita sormella kuten houkalle tai sokeutuneelle.

Matkailuyrittäjä Erkki Karppinen kertoi muuan vuosi sitten, että hän teki erämökin Pyhätunturin lähelle. Kyläläiset sanoivat, että nyt Erkillä liiraa, kun se rakensi mökin suon laitaan. Erkki havahtui ja masentui, kunnes tuli etelän nainen ja tarttui häntä kädestä. "Katso hyvä Erkki kuinka kaunis tuo suo on." Erkki katsoi ja ikään kuin suomut olisivat irronneet hänen silmistään. Hän näki maiseman aivan uusilla silmillä ja vapautui ikivanhasta suovihasta.

Lappilaisen kulttuurin henkisyyteen tai aineettomuuteen on yksinkertainen syy. Pohjoisen luonto on äärimmäisen köyhää. Maa ja vesi eivät tuota mitään yhdeksänä kuukautena vuodessa, ei ainakaan ylijäämää, jonka turvin muut kulttuurikansat ovat rakentaneet mausoleumit, temppelit ja teatterit.

Pohjoisessa vain mielipuoli uhrasi vähiä varojaan moiseen turhuuteen. Hyvä kun tuli toimeen ja pysyi hengissä äärioloissa. Se ei kuitenkaan tarkoita kuten kemijärveläinen hankevastaava luuli, että lappilaisilta puuttuisivat kulttuuri ja historia. Päinvastoin pohjoisen kulttuuri on tavattoman rikasta ja monisyistä mutta se ei aukene ymmärtämättömälle.

Kulttuuri syntyy vuoropuhelussa

Pohjoisen ihminen elää luonnossa ja luonnosta. Hän joutuu vastaamaan päivittäin luonnon koviin haasteisiin, vaikka haluaa elää modernissa maailmassa. Herätessään lappilainen katsoo ikkunasta ulos ja miettii, mitä laittaa päälle. Vuoden lämpötila saattaa vaihdella 80 Celsius-astetta ja sää vaihtua monesti päivässä. Kylmä pakottaa hänet pukeutumaan poikkeuksellisen hyvin, epävakaat säät rakentamaan jäätä ja tulta vastaan lujat suojavarustukset ja nälkä hankkimaan elannon maasta, joka ei tuota juuri mitään yhdeksänä kuukautena vuodesta.

Onneksi lappilainen ei elä luonnossa eläimen tavoin, henkisesti saunaiholla, vailla ennakko-oletuksia, vaan satojen sukupolvien kulttuurikudos välittää hänen suhdettaan ulkomaailmaan. Vanhankaan ajan ihminen ei mennyt metsään pelkästään tyydyttämään nälkäänsä, arvioimaan resursseja tai laskemaan kiintokuutioita vaan hän meni kohtaamaan henget, puhumaan metsänväen kanssa, tasaveroisesti mutta nöyrin mielin. Hän koki keskustelevansa elävän olennon kanssa.

Vuosisatojen vuoropuhelu luonnon kanssa tiivistyi maisemaan, kyliin, elämäntapaan, työkaluihin ja -tapoihin, uskontoon, pyhiin paikkoihin, maailmankuvaan, elämänfilosofiaan ja mentaliteettiin. Jokaisen sukupolven vastaukset luonnon haasteisiin synnyttivät uuden kulttuurin, joka sisälsi esi-isien kestävät ratkaisut mutta myös ankarat reunaehdot. Jotain tuli myös uutta.

Jokainen aikakausi tulkitsi luonnon tapahtumia ja ihmisen käyttäytymistä luonnossa eri tavoin. Esimerkki paljastaa kulttuurikudoksen hyvin. Mies istuu yksin nuotiolla ja höpisee omiaan. 1500-luvulla sitä ei ihmetelty, koska metsämies puhui metsänneitojen ja haltioiden kanssa. 1930-luvulla selitys vaihtui freudilaiseen. Mies kärsii paranoiasta ja puhuu sekavia. 2000-luvullakaan yksinäinen mies ei kummastuta aikalaisia. Juppi puhuu kännykällä Nokian pääkonttoriin ja hoitaa jopa kesällä yhteiskuntakuntasuhteitaan.

Lapin lyhyt kolea kesä ei jaellut runsaasti antimiaan, vaan ihminen joutui tyytymään siihen, minkä luonto sattui antamaan. Vain mielipuoli tuhlasi niukkoja eväitään temppelien, mausoleumien ja teattereiden rakentamiseen. Sää ja ruoan tuotanto muovasivat pohjoista maanäärtä enemmän kuin mitään muuta eurooppalaista korkeakulttuuria ja antoivat sille oman alkukantaisen elinvoiman ja elämänfilosofian. Nykyään vanhoista Lapin elämäntaidoista ja viisaudesta, puhtaasta luonnosta, vedestä, hiljaisuudesta ja mielenrauhasta on tullut muualla ylellisyystavaroita.

Pohjoinen ihminen ei tylsistynyt kaamoksen pimeydessä vaan rakensi omaan sisäiseen maailmaansa suunnattoman sfäärien sinfonian, arktisen maailmankuvan, rikkaan tarina- ja myyttiperinteen, jota maailmankirjallisuus ja elokuvateollisuus nyt hyödyntävät. Kun Tolkien kirjoitti Tarua sormusten herrasta, hän luki suomalaista mytologiaa ja kansanrunoutta, esimerkiksi Kalevalaa. Maailman kulttuuriklassikoille ne kelpaavat mutta suomalaiset suhtautuvat niihin kuin menneen talven lumiin.

Pohjoinen kulttuuri ilmenee vieläkin ihmisen ja luonnon vuoropuheluna. Mutta toisin kuin muissa luontoa kunnioittavissa kulttuureissa, Lapin luonto ei koskaan näyttele sivuroolia, pelkkiä taulun kehyksiä. Lapissa luonto on aina pääosassa, kuten kirjailija Erno Paasilinna sanoi. Ja se näkyy yhä kaikessa pohjoisessa kulttuurissa, kirjallisuudessa, kuvataiteessa ja iskelmäteksteissä.

Arktista antiikkia

En vastusta oopperan tuomista tunturiin. Se saattaisi olla jopa huikaiseva kokemus. Mutta vastustan sen taustalla piilevää julkilausumatonta arkipäivän harhaluuloa, että Lapilla ei ole omaa kulttuuria ja historiaa. Tunturiin tuotu oopperaesitys ei ilmennä aidoimmillaan lappilaista kulttuuria, paitsi jos ooppera kertoo uuden lappilaisen tarinan, esimerkiksi sodankyläläisen papin Olaus Sirman elämästä 1600-luvun Lapissa, jolloin papit takoivat raudalla järkeä tyhmien lappalaispakanoiden päähän.

Eurooppalainen korkeakulttuuri, teatteri, ooppera, kirjallisuus, kuvataide, ja lappilainen eräkulttuuri eivät sodi toisiaan vastaan, päinvastoin. Lappi ja lappilaisuus edustavat vanhan antiikin kreikkalais-roomalaisen tradition äärimmäistä arktista sopeutumaa. Lappilainen kulttuurituote voi hyvin mielin käyttää korkeakulttuurista muotokieltä ja lajityyppejä, kunhan taideteos kertoo maanäärestä tai ainakin pohjoisesta näkökulmasta.

Mutta silti kannattaa kysyä, miksi tuoda kulttuuria Lappiin. Laajan ja syvällisen käsityksenhän mukaan Lapin luonto suorastaan kuhisee kulttuuria. Savottakämppä on kulttuuria. Apajamerkki ja kalajumala ovat kulttuuria. Vaellus Pyhänkasteenputoukselle on kulttuuria. Venematka Kemijärven Jatulinsaareen on kulttuuria ja kulttuurimatkailua. Ja matka kirveenkoskemattomaan erämaahan on mitä hienointa kulttuuria. Erämaa tarkoitti ennen erää eli osuutta jostain nautinnasta. Erämaa myös merkitsi paikkaa, joka sijaitsi syrjässä maalikylistä.

Tuon ikivanhan suomalaisugrilaisen kulttuurin jälkiä näkee enää vain Lapissa, koska muu Suomi on rakennettu eurooppalaisen valtakulttuurin mallien mukaan, monien mielestä jopa pilalle. Vanhan kulttuurin ja elämäntavan viimeiset edustajat asuvat pienissä lappilaisissa maaseudun kylissä, jokien ja järvien rannoilla. Siksi matka Lappiin merkitsee myös matkaa vanhaan Suomeen, joka on ainiaaksi muualta hävinnyt.

Uskallan sanoa enemmänkin. Vanha Eurooppa eli myös metsissä, erämaissa ja maalaiskylissä. Siksi matka Lapin luontoon ja kulttuurihistoriaan vie eurooppalaisen matkailijan sielunsa alkulähteille. Antiikki edustaa hänelle henkistä alkukotia, arktinen alue ja Lappi sydämen alkukotia. Siihen perustuu Lapin salaperäinen viehkeys ja maaginen vetovoima.

Kulttuurin ja historian runsaudesta huolimatta arktinen menneisyys ja kulttuuritausta eivät tarjoudu sellaisenaan lappilaiselle. Kiinteitä muinaismuistoja, temppeleitä, katedraaleja ja mausoleumeja voi katsella, vaikkei tietäisi menneisyydestä mitään. Mutta henkisen kulttuurin jäänteitä ei tavoita ellei ymmärrä menneisyyden kieltä. Haltiat, maahiset, saivot, taivaanääreläiset ja koirankuonolaiset puhuvat vain niille, jotka kunnioittavat heitä. Ne täytyy nähdä sielunsa silmin. Kreikkalainen Herakleitos sanoikin, että silmät ja korvat ovat huonot todistajat niillä, joilla on karkeat sielut.

Moderni aika katkaisi lappilaisen ihmisen kontaktin menneisyyteen. Uusi aika korvasi vanhan maailmankuvan ja uskomukset. Siksi modernin lappilaisen sielu on menneisyyden suhteen karkea. Hän ei tunne omia juuriaan, omaa historiaansa vaan jopa halveksii sitä. Lappilainen heitti sodan jälkeen vanhan henkisen eväsreppunsa harteiltaan ja luuli vapautuvansa vanhan maailman taakasta mutta menettikin sielunsa rauhan. Nyt väki ihmettelee, miksi hiukaa niin julmetusti, ja elämä tuntuu epätodelliselta ja turhalta.

Lapin kulttuuri ei aukene utamille

Kunnan virkamies ymmärtää matkailun rakentamisena ja tekniikkana. Hänestä taloudellisesti kannattava hanke edellyttää yhteiskunnan tukea, miljoonainvestointeja, ympäristön mylläämistä, suuria rakennuskomplekseja, nostokurkia, joitten siluetit piirtyvät taivaanrantaan, hyörinää, meteliä ja pauketta: sanalla sanoen ylvään miehekästä touhua. Kun sitten tunturikeskus saa harjakorkeuden ja maljoja nostetaan, päättäjä menettää mielenkiinnon projektiin ja rupeaa miettimään uusia teollisia investointeja ja rakentamista.

Vaikka hanke markkinoitiin julkisesti matkailuna, tosiasiassa matkailu ei vielä alkanut. Suomun lentomäki esimerkiksi on tyypillinen miehinen rakennushanke, valtava fallossymboli keskellä tunturin lakea. Siitä puuttuvat matkailullinen liikeidea ja sisältö. Pelkät mahtavat kulissit eivät tee investoinnista matkailukohdetta. Lentomäkihanke on juuretonta teollisuutta ja se edustaa modernia kaupunkikulttuuria. Kohde vaatii lisäksi lappilaisia vetovoimatekijöitä, jotka nousevat tunturin omasta luonnosta ja ainutlaatuisuudesta. Mutta ne eivät kiinnosta päättäjiä.

Syvällisempi määritelmä ymmärtää matkailun vieraanvaraisuuden, palvelujen ja mielikuvien taloutena, jossa asiakassuhde toteutetaan matkailun näyttämöllä. Draama tarvitsee matkailussakin näyttämöä, jonka muodostavat Lapin luonto, kulttuuri ja kylämiljöö. Matkailudraama edellyttää näyttämöllepanoa, dramaturgiaa, toimintaa ja kertomuksia. Silti matkailun draama ei tarkoita perinteistä teatteria, jossa katsoja seuraa passiivisena ja ulkopuolisena näyttämöllä vellovaa tapahtumavirtaa. Matkailussa asiakas aina osallistuu draamaan ja kaikki hyörii hänen ympärillään.

 Kulttuurimatkailudraama tarvitsee asiantuntevia ja ammattitaitoisia ohjelmapalveluita, koska Lapin luonto ja eräkulttuuri eivät avaudu nykyään edes lappilaisille. Valitettavasti osaavat, asiantuntevat palvelut puuttuvat meiltä lähes tyystin. Matkailuyrittäjien ja -työläisten alhainen kulttuuritietämys estää palveluiden kehittämisen. He eivät osaa hyödyntää erilaisia tiedon lähteitä, eivät tuottaa uutta tietoa ja jakaa sitä työyhteisön kesken. Matkailutyöläiset eivät myöskään osaa, ehdi ja tunne tarvetta murtaa väärinkäsitysten ja valheiden kehää. Heille riittää tokaisu "jänkhä", vaikka tällaista sanaa ei esiinny yhdessäkään Lapin murteessa.

Ehkä sen vuoksi suuri osa nykyisistä ohjelma- ja kulttuurimatkailupalveluista on silkkaa roskaa, kuten lapinkaste ja motorisoidut erärälläyskeskukset. Monet matkailutyöntekijät tulevat etelästä tai he edustavat murrosajan sukupolvea, joka halveksuu vanhaa Lappia. Kun kysyy tunturikeskuksen tiskillä, miksi yhtä pyhää tunturin lakea kutsutaan Noitatunturiksi, nuori puistaa ihmeissään päätään. Miksi tietäisikään. Hän on täällä vain töissä. Tunturikeskuksissa tarjotaan "totuutena" monenlaisia valheita. Esimerkiksi saamelaiset kuuluvat eri rotuun kuin suomalaiset ja Lapin mies on muka ikimuistoiset ajat halveksinut haukea.

Lappilaisen kulttuurimatkailun kehittäminen on vaikeaa, koska menneisyyden tieto ei ole valmiina arkistoissa, yliopistoissa tai kirjoissa. Tai jos onkin, se ei sellaisenaan sovellu ohjelmapalveluihin. Kampanisun resepti ei esimerkiksi riitä vaan se pitää leipoa. Vasta taikinan vaivaaminen, lapsuuden tuoksukuvat ja tarinat naisten kiireistä heinänteon aikaan, sytyttävät voimakkaan tunteen, että tänne pitää päästä takaisin. Täällä asuu oikeita ihmisiä. Leipominen peräpohjalaisessa pirtissä liikuttaa koko ihmistä, reseptilappunen vain ajatusta.

Vastaavasti tarina kuusenpihkavoiteesta herättää mielikuvia mutta matkailutuotteena se herää eloon vasta sitten, kun matkailija kaapii kuusenpihkaa kaarnasta, pesee voita ja kuuntelee loitsua, joka varjelee ihmistainta terävän puukon vihoilta. Kun toiminta dramatisoidaan tuotteeksi kylmällä tilalla eli jälleenrakennuskauden rintamamiestalossa, asiakastyö saa kosmiset mittasuhteet, jossa yhdistyvät Lapin historia muinaiseen arktiseen kansanlääkintään, maailmankuvaan ja mytologiaan. Lapin luontoa pitää oppia lukemaan samalla tavalla, kuten koskenlaskija lukee jokea.

Identiteettitaloutta ja eräkulttuurimatkailua

Lappilainen kulttuurimatkailu yhdistää moderniin kylä- ja kulttuurimatkailuun tuotteita, jotka syntyivät ihmisen ja luonnon vuosisataisesta vuoropuhelusta. Kulttuurimatkailu esittelee vanhaa Lappia, sen lempeää arkea, ruokaa, luontaistaloutta, eräkulttuuria, vanhoja myyttejä ja uskomuksia, uskontoja, työtapoja, elinkeinoja, maailmankuvaa. Siis kaikkea sitä, mitä kulttuurintutkimuksessa nimitetään eräkulttuuriksi tai -taloudeksi. Siksi lappilaista kulttuurimatkailua kannattaa kutsua eräkulttuurimatkailuksi. Sitä ei taatusti mikään suhdanne vie Kiinaan tai Brasiliaan.

Lappilainen eräkulttuurimatkailu esittelee laajasti kulttuurin kirjoa mutta ei unohda historiallista syvyyttä. Siksi kulttuurimatkailu esittelee rinnakkain eri aikakausien käsityksiä luonnosta, ihmisestä ja kulttuurista. Kun matkailija kävelee tunturiin, opas kertoo hänelle erilaisia tunturikertomuksia. Tunturi ei ole pelkästään geofysikaalinen kokonaisuus vaan myös biologinen, elinkeinollinen, kulttuurinen, uskomuksellinen ja esteettinen kertomus. Kertomukset kerrostuvat kuten puun lustot.

Pyhätunturi esimerkiksi merkitsi keminsaamelaiselle pyhää vuorta mutta myös paikkaa, jossa pyhä nimi määritteli peuranpyyntiyhteisöjen rajat. Muinaisen ihmisen mielestä tunturissa temmelsivät Laurukainen ja Huttu-ukko. Viime vuosisadan alun Lapin kirjailijat ja kuvataiteilijat näkivät tunturin myös taiteellisena ja lyyrisenä luonnon kohteena. Kulttuurimatkailuopas rinnastaa uutta ja vanhaa, hän yhdistää vanhan kansanomaisen maailmankuvan nykyaikaiseen tieteelliseen ja taiteelliseen maailmankäsitykseen.

Kulttuurisen osaamisen lisäksi kulttuurimatkailu edellyttää liiketaloutta, muuten kulttuuriretkestä jää yrittäjälle vain miellyttävä tunne yhdessäolosta. Lapin yliopiston matkailun professori Antti Haahti yhdistää perinne- ja historiatiedon yrittämiseen ja nimittää luomusta identiteettitaloudeksi. Moderni matkailu rakentaa menneisyyden maailmasta näyttämön, jossa turisti osallistuu esimerkiksi luontaistalouden töihin. Hän tekee heinää suoniityllä, nukkuu rankisessa ja kuuntelee kesälintujen yökonserttoa. Matkailija maksaa elämyksestä ja palveluista eli kaikesta siitä, mitä lappilainen perinteisesti tarjoaa vieraalle ilmaiseksi, ikään kuin luontoisetuina.

Identiteettitaloudessa ei riitä, että vain palataan vanhoihin elinkeinoihin. Se tuntuu järjettömältä, kun niistä luovuttiin juuri kannattamattomuuden vuoksi. Uusi talous ainoastaan hyödyntää vanhaa elämänmuotoa mutta sen rahoittavat uudet kuluttajat, esimerkiksi vanhasta elämänmuodosta kiinnostuneet eläkeläiset. Identiteettitaloudessa eletään vanhan elämäntavan mukaan mutta rahaa ei nyhdetä niukasta luonnosta vaan modernista vaihdannasta. Puu tuottaa elävänä ja elämyksellisenä tuotteena paremmin kuin selluna. Samoin Petteri Punakuono tuottaa enemmän kuin pelkkä ruho.

"Identiteettitaloudessa tuotteen ja elämyksen pitää kunnioittaa paikan henkeä. Kun yrittäjä keksii idean, hän samalla paikantaa omaa identiteettiään. Hänen pitää pysyä uskollisena sille, eikä ruveta huopaamaan jokaisen muotioikun tai trendin perässä, kuten täällä sattuu. Tuote ei saa myöskään tuhota paikan ja luonnon aitoutta, alkuperäisyyttä ja autenttisuutta. Silloin sen vetovoima säilyy ja vahvistuu", professori Haahti kertoo.

Identiteettitalous voisi hyödyntää esimerkiksi suota, jota jälleenrakennussukupolvi vihaa ikenet verillä. Suolla matkailija tutustuu soiden ekologiaan, kasvillisuuteen ja eläimistöön. Suo vilvoittaa, virvoittaa ja rentouttaa. Aapasaajoilla eli suosaarekkeilla ahdistunut hiljentyy ja etsii elämälleen mieltä. Suo innostaa maisemamaalaria, valokuvaajaa, lintuharrastajaa, luonnon tuotteiden kerääjää, suoviinin jalostajaa, turvesaunojaa, lapsia, vammaisia ja yrittäjiäkin. Näin monipuolista toimintaa ei kyetä tietysti hoitamaan ilman päteviä ohjaajia.

Palveluiden ja tuotteiden kehittäminen auttaa yrittäjää mutta muuttaa myös yhteisöä, jossa hän elää. Siten identiteettitalous muuttaa koko lappilaisen yrittämisen ja elinkeinotoiminnan luonnetta. Ennen Lappi tarjosi vain halpaa raaka-ainetta, halpaa työvoimaa ja halpaa energiaa ryöstötaloudelle. Jäljet tunnemme hyvin. Kun raaka-aineet loppuvat, myös valtakunnallinen poliittinen tahto loppuu, eikä enää auta, vaikka kuka istuisi hallituksessa.

Identiteettitalous toimii eri tavalla. Se ytimen muodostavat kylien aloitekykyiset asukkaat, jotka keräävät kokemuksensa ja tietonsa vanhasta kulttuurista ja tutkivat, voisiko siitä jalostaa tuotteita ja ohjelmapalveluita, esimerkiksi eräkalastusta keskiaikaisilla välineillä ja muuta eräpirttielämää. Kun tuote menee kaupaksi, itsetunto ja rohkeus kasvavat ja kylän väki haluaa luoda parempia palveluita. Perinnetiedon keruu ja opiskelu vahvistavat samalla paikallisidentiteettiä ja innostunut väki vetää muita mukaansa. Syntyy itseään ruokkiva kolmiodraama. Kansanomainen perinnetieto vahvistaa paikallisidentiteettiä, mikä palvelee identiteettitaloutta, ja kehä alkaa alusta.

Toimiva identiteettitalous tuo leipää matkailukeskusten ulkopuolelle, juuri niihin näivettyneisiin syrjäkyliin, joista kaikki muka ovat huolissaan mutta joita harva osaa auttaa. Kulttuurimatkailu piristää helposti kriiseihin ajautuvia tunturikeskuksia tarjoamalla kaiken nähneille turisteille todellista ja alkuperäistä Lappia. Tunturimatkailu on aina teollisuutta ja se voidaan viedä pois aivan yhtä helposti kuin Kemijärven Salcomp ja Stora Enso. Kun maaseutu ja tunturin matkailuteollisuus alkavat tehdä yhteistyötä, identiteettitalous ei kilpaile tehomatkailun kanssa vaan nämä kaksi Lapin matkailun päätraditiota, uusi ja vanha, näyttävät löytävän jonkinlaisen yhteiselon.

Kansainvälisiä menestystarinoita

Professori Antti Haahti sanoo, että identiteettitaloutta hyödynnetään laajasti maailmalla. Pohjois-Espanjan pyhän Jaakobin reitti ja pääkohde Santiago de Compostela kuuluvat Euroopan tärkeimpiin pyhiinvaelluskohteisiin. Uskovaiset ovat vaeltaneet reittiä yli 1150 vuotta. He haluavat nähdä paikan, jonne Jeesuksen serkku on haudattu. Reitin varteen paikalliset yrittäjät ovat rakentaneet matkailupalveluita, jotka liittyvät pyhään teemaan. Siten matkailu ja uskonto vahvistavat alueen taloutta ja identiteettiä.

Samanlainen reitti kannattaa rakentaa myös Lapin pyhien paikkojen ympärille. Reitti voisi alkaa Saariselältä, jatkuisi UKK-puiston läpi Kemijoen alkulähteille ja sieltä jokea tai eräpolkuja pitkin Pelkosenniemelle ja edelleen Kilpiaavan yli Suvannon kylään, Pyhäjärvelle, Pyhätunturiin ja lopuksi vielä Ukko Luostolle. Osa reitistä kulkee joki- ja metsäyhtiön raatelemien rääseikköjen kautta, ja siksi lappilainen Pyhäänvaellusreitti edellyttää Vuotoksen kansallispuistoa. Parhaillaan työryhmä kirjoittaa uudesta kansallispuistosta lakialoitetta.

Haahti keksi identiteettitalouden idean rikkaan Pohjois-Italian Alpeilla, joitten syrjäkylät kärsivät samoista ongelmista kuin Lapinkin vähäväkiset seudut. Nuoret häipyvät kaupunkeihin, työttömyys estää paluumuuton ja väki vanhenee. Mutta sitten italialaiset keksivät historian. Vuosina 1460-1790 katolisen kirkon inkvisitio rääkkäsi viattomia ihmisiä hengiltä. Muuan uskonlahko pakeni vainoja pieneen italialaiseen Zimecon kylään Trentinon maakunnassa ja sai sieltä turvapaikan.

Vanhat asiakirjat ja kertomukset tuotteistettiin pienimuotoiseksi matkailuksi, johon kyläläiset osallistuvat innokkaasti. "He järjestävät noitasapatteja", koulutuspäällikkö Tarja Tammia kertoo. "Menin yhteen ravintolaan illalliselle, jossa tarjoilijat kulkivat kaavut ja noitahatut yllään. Mustat pitkät kynnet välkähtelivät soihtujen valossa, kun he tarjoilivat liekitettyjä koppakuoriaisia, sisiliskoja ja hämähäkin seittiä. Söin ensimmäisen kerran elämässäni sammakonreisiä."

"Itävallan periferiassa Waldviertelin kylä kuului kehitysalueeseen. Nuoret muuttivat pääkaupunkiin Wieniin, eivätkä halunneet edes kertoa, mistä olivat kotoisin. He olivat kadottaneet itsetuntonsa", johtaja Helka Urponen sanoo. "Sitten erään maaseutuoppilaitoksen yhteyteen perustettiin ryhmä, joka alkoi pohtia yhteistä nimittäjää koko alueelle. He tutkivat vanhoja asiakirjoja ja saivat tietää, että munkit kasvattivat keskiajalla unikkoa ja valmistivat siitä likööriä ja muita luonnontuotteita. Seudun väki otti sen symbolikseen ja nimikoi uudet tuotteet saman tuotemerkin mukaan."

"15 vuodessa Waldviertelin porukka löysi kadonneen paikallisidentiteettinsä ja seudun tympeä imago kääntyi päälaelleen. Nieder-Österreich kiinnostaa matkailijoita. Pääkaupungin rikkaat maksavat kalliisti saadakseen asua entisellä kehitysalueella ja entisen rupualueen väki pitää omaa toimistoa ja kauppaa keskellä kalleinta Wieniä."

Italian ja Itävallan esimerkit kiinnostavat lappilaisia ja moni uskoo, että maakunta voidaan elvyttää omin voimin ja vieläpä ilman perinteistä päättäjien ruikutusta. Valitettavasti uuden luovan talouden tiellä seisoo lappilainen poliittinen eliitti, joka yhä uskoo 1950-luvulla tehtyyn teollistamiskomitean mietintöön ja Kekkosen kuuluisiin teeseihin halvasta raaka-aineesta, työvoimasta ja energiasta. He uskovat yhä, että ryöstötalous pelastaa Lapin, vaikka esimerkiksi Kemijärvi on kokenut parin viime vuosikymmenen aikana peräti kuusi teollista katastrofia. Lapin talebaani-hallinto on päättänyt hukuttaa Itä-Lapin Vuotoksen rapa-aaltoihin ja Soklin uraaniin. Muuta he eivät keksi.

Palaa